Lauren Weisberger - VIP-ihmisiä

"Bette Robinson on nuori nainen, joka kyllästyy työhönsä investointipankissa ja siirtyy viihdemaailmaan PR-toimiston palvelukseen. Bette saa työkseen näyttäytyä tyylikkäissä yökerhoissa ja suunnitella upeita juhlia, mutta ennen kaikkea hänen täytyy tutustua kaikkiin tuntemisen arvoisiin ihmisiin. Hippivanhempien kauhuksi nuori nainen raivaa tiensä viihdemaailman kulissien taakse, missä tärkeintä ei ole mitä tehdään, vaan miltä se saadaan näyttämään."

VIP-ihmisiä on toinen Lauren Weisbergerin kirjoittama chick-lit-kirja. Sillä chick-litiä hänen tuotantonsa on. Paremmin kirjoitettua kuin Himoshoppaaja, mutta samaa genreä siltikin. Olin lukenut häneltä Paholainen pukeutuu Pradaan sekä Haluan Harry Winstonin ja pidin molemmista kirjoista. Ne olivat mukavan kepeitä ja suht koht nopealukuisia, vaikka olivatkin yllättävän pitkiä (jos vertaa muihin chick-lit-kirjoihin). Odotin siis paljon tältä teokselta. 

Weisbergerin kehittelemät hahmot eivät paljoakaan eroa toisistaan. Kaikki tuntevat Dolce&Gabbanansa, tuskailevat rakkauselämäänsä sekä sinnittelevät töissä. Stereotypioita? Niinkin voisi sanoa. Weisbergerin naiset ovat niin naisellisia, että tunnen itseni jotenkin huonoksi ja epäonnistuneeksi. Kirjoissa vilisee erilaisia merkkituotteita, joista en ole kuullut puoliakaan. VIP-ihmisiä ei ollut poikkeus. Vaatemerkkien lisäksi siinä oli runsaasti julkkiksia, joista en myöskään ollut koskaan kuullut mitään. Olo oli vähän kuin Gilmoren tyttöjä katsoessa. Minulla olisi pitänyt olla tietokone ja Google esillä.

En koskaan tuntenut suurempaa sympatiaa Betteä kohtaan. Eniten tunteita herätti ylitseampuvan ärsyttäväksi kuvattu Abby, joka loppujen lopuksi tuntui niin epärealistiselta, että mietin jo ketä tuntemaansa naista Weisberger halusi näin liioitellusti kuvata ja loukata. Betten muka-poikaystävä Philip Weston taas oli naurettava, mikä varmaan olikin kirjoittajan tarkoitus. Betten ihastuksen kohde Sammy taas oli symppis, mutta jäi kuitenkin hieman vaisuksi. Betten työkaverit olivat kaikki todellisia ylilyöntejä. Henkilögalleria ei siis vakuuttanut.

Kirjan juoni alkoi loppupeleissä ärsyttää. Ehkä en ollut oikeassa mielentilassa, mutta jostain syystä tämä kirja jäi heikoimmaksi lukemistani Weisbergerin teoksista. Kirja oli aivan liian pitkäksi venytetty, vähempikin turhamaisuus olisi riittänyt.

Pisteet: **

Kuva