The Hobbit: An unexpected journey
Kuten kerroin aiemmassa postauksessani, luin Hobitin uudestaan, jotta olisin paremmin valmistautunut näkemään elokuvaversion. En siis tässä kerro tarkemmin juonesta, sillä se tuli jo kerrottua. Sain kuitenkin huomata, että elokuvantekijät ovat ottaneet vapauden tehdä hieman omia lisäyksiään tarinaan. Seuraavassa siitä, oliko tämä hyvä vai huono asia. Tai kenties jotain siltä väliltä.
Ensimmäisenä pistivät silmään henkilöhahmot, joista kirja ei kertonut mitään. Galadriel ja Saruman ilmestyvät kuin tyhjästä Rivendelliin. Thorinille luodaan vihollinen, valkoinen örkki nimeltään Azog. Metsästä ilmestyy hieman höppänä velho, Radagast, joka tuo Gandalfin eteen Morgulin terän, sen samaisen jolla Frodoa myöhemmin vahingoitetaan. Leffan jälkeen perehdyimme kuitenkin asiaan ja saimme huomata, että kaikki nämä hahmot kuuluvat Tolkienin maailmaan, niitä ei vain oltu mahdutettu kirjaan. Onko leffa siis tosifaneille, jotka tunnistavat nämä hahmot vai onko se massojen kosiskelija?
Välillä itketti liikutuksesta, välillä tuntui huikean nostalgiselta, välillä nolostutti, välillä nauratti ja välillä raivostutti. Kolmetuntiseen leffakäyntiin voi siis sisältyä kokonainen tunteiden skaala. Liikutus ja nostalgisuus syntyivät alussa, kun vanha Bilbo ja Frodo suunnittelivat juhlia, jotka aloittavat Sormuksen ritarit. Martin Freeman tuntui myös niin nappivalinnalta ja ihana Ian McKellen oli edelleen ihana. Myös kääpiöt olivat loistavia.
Entäs se nolostuminen? Radagast oli aivan hirveä. Ymmärrän osittain miksi vihertävän ja kukoistavan metsän muuttuminen Synkmetsäksi oli hyvä näyttää, mutta Radagast hahmona oli raivostuttava. Olen ilmeisesti niin tosifani, että ainoa huumoriosuus Keski-Maassa saa mielestäni olla hobitit. Myös kääpiöt voivat hassutella. Mutta ei velho!
Tolkienin kirjat sisältävät paljon värssyjä ja lauluja. Oli siis hienoa huomata, että elokuvaan oli otettu mukaan pari kohtausta, joissa kääpiöt lauleskelivat. Se luo oman tunnelmansa ja tuntuu kuin olisi astunut suoraan kirjan sivuille.
Oloni oli hyvin ristiriitainen tämän leffakokemuksen jälkeen. Siinä oli hyvät ja huonot puolensa, mutta en kertaakaan vilkaissut kelloa vaikka elokuva kestikin n.kolme tuntia. YleX-aamu nimittikin Peter Jacksonin osuvasti pienirakkoisten viholliseksi. Tästäkin huolimatta, mielenkiintoni säilyi ihan loppuun asti.
Pisteet: 3+/5
Välillä itketti liikutuksesta, välillä tuntui huikean nostalgiselta, välillä nolostutti, välillä nauratti ja välillä raivostutti. Kolmetuntiseen leffakäyntiin voi siis sisältyä kokonainen tunteiden skaala. Liikutus ja nostalgisuus syntyivät alussa, kun vanha Bilbo ja Frodo suunnittelivat juhlia, jotka aloittavat Sormuksen ritarit. Martin Freeman tuntui myös niin nappivalinnalta ja ihana Ian McKellen oli edelleen ihana. Myös kääpiöt olivat loistavia.
Entäs se nolostuminen? Radagast oli aivan hirveä. Ymmärrän osittain miksi vihertävän ja kukoistavan metsän muuttuminen Synkmetsäksi oli hyvä näyttää, mutta Radagast hahmona oli raivostuttava. Olen ilmeisesti niin tosifani, että ainoa huumoriosuus Keski-Maassa saa mielestäni olla hobitit. Myös kääpiöt voivat hassutella. Mutta ei velho!
Tolkienin kirjat sisältävät paljon värssyjä ja lauluja. Oli siis hienoa huomata, että elokuvaan oli otettu mukaan pari kohtausta, joissa kääpiöt lauleskelivat. Se luo oman tunnelmansa ja tuntuu kuin olisi astunut suoraan kirjan sivuille.
Oloni oli hyvin ristiriitainen tämän leffakokemuksen jälkeen. Siinä oli hyvät ja huonot puolensa, mutta en kertaakaan vilkaissut kelloa vaikka elokuva kestikin n.kolme tuntia. YleX-aamu nimittikin Peter Jacksonin osuvasti pienirakkoisten viholliseksi. Tästäkin huolimatta, mielenkiintoni säilyi ihan loppuun asti.
Pisteet: 3+/5
Kuva
Kommentit