Mikko Rimminen - Pussikaljaromaani

Henninen, Lihi ja Marsalkka: kolme helsinkiläismiestä, jotka viettävät tuikitavallista kesäistä päivää vaeltaen ympäri Kalliota. Vastaan tulee jos jonkinmoista kulkijaa ja tapahtumaa: pesukone ja mummo, pyllistämisestä suivaantuvat poliisit sekä joukko teinejä juopottelemassa puistossa. Miehet itse ottavat tilanteet hyvin rennosti.

Minulla ei ollut suuria odotuksia Pussikaljaromaanin suhteen. En yleensä lue kotimaista kirjallisuutta (Anna-Leena Härkönen on poikkeus), mutta tämä opus tarttui kerran mukaan alennusmyynneistä. Pussikaljaromaani kuuluu taas siihen ryhmään kirjoja, joka olisi pitänyt lukea jo aikoja sitten, mutta kiinnostusta ei vain ole löytynyt. Viikko sitten poimin sen kuitenkin kirjahyllystä kokeilumielessä. 

Kaikessa tyhjänpäiväisyydessään Pussikaljaromaani on todella mukaansatempaava ja syvällinen. Kun sitä tarkastelee lähemmin, se kertoo kolmesta miehestä, jotka maleksivat ympäri kaupunkia juoden ja jutellen. Jos olisin tiennyt juonesta tämänkään verran ennen kuin ostin kirjan, olisi se saattanut jäädä kaupan hyllylle. Tässä tapauksessa oli kuitenkin hyvä, ettei minkäänlaisia ennakko-odotuksia ollut. 

Kirjan mieskolmikko on hellyyttävä. He ovat hyviä ystäviä, jotka seisovat toistensa rinnalla niin hyvässä kuin pahassa. He heittelevät toisilleen herjaa, joka ilmeisesti miesporukassa ei ole niin suuri synti kuin naisten keskuudessa. He kertovat toisilleen tarinoita, jotka saavat lukijan nauramaan ääneen. He ovat sympaattisia ja auttavaisia. Kaikki se oluenkittaaminen antaa odottaa jotain ihan muuta, joten miehistä kuoriutuva pehmopuoli on positiivinen yllätys. 

Minun versioni Pussikaljaromaanista sisältää myös ohjaaja Ville Jankerin jälkisanat. Hän kertoo, että Rimminen työsti kirjaa neljä vuotta, mikä tuntuu uskomattomalta. Sen lukeminen on niin vaivatonta, joten oletin myös sen kirjoittamisen olleen huoletonta ja helppoa. Rimminen näyttää vain kirjoittavan paperille sen mitä nyt mieleen tulee, mutta näin ei kuitenkaan ole. Pussikaljaromaanin huolettomuus on ilmeisesti tarkkaan harkittua. Ehkä juuri tällaisen huolettoman kirjallisuuden luominen on hankalinta. Kirja etenee omalla painollaan ja kaikki tuntuu hyvin sattumanvaraiselta, mikä juuri tekeekin siitä niin hyvän.

Kirjan ensimmäinen puolikas eteni vauhdikkaasti, mutta sitten minulla tuli jonkinlainen kyllästyminen. Kappaleita ei ole montaa, mutta aina kun aloitin uuden sellaisen, tuntui se jotenkin työläältä. Kieleen ja ajatusmaailmaan täytyi joka kerta päästä uudelleen kiinni. Kun siinä sitten onnistui, sujui loppu vauhdikkaasti. Pussikaljaromaani palautti uskoni moderniin suomalaiseen kirjallisuuteen. Se myös osoitti, ettei kirjasta kannata tietää paljon etukäteen sillä ennakkoluulot voivat pilata lukukokemuksen. 

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani, Teos 2011, 336 s.