Carolly Erickson - Minä, Marie Antoinette
|  | 
| Lähde | 
14-vuotias itävaltalaistyttö 
naitetaan Ranskan tulevalle kuninkaalle. Tyttö joutuu jättämään 
turvallisen kotinsa ja siirtymään uuteen ja outoon hoviin. Tästä tytöstä
 tulee surullisen kuuluisa Ranskan kuningatar Marie Antoinette. 
Erickson huomauttaa kirjan lopuksi, että Minä, Marie Antoinette
 on suureksi osaksi fiktiivinen kertomus vaikkakin henkilöt ja 
tapahtumat sen taustalla ovat todellisia. Erickson on kuitenkin lisännyt
 tarinaan henkilöitä, joista ei historiankirjoissa ole mainintaa. Hahmot
 käyvät myös keskusteluja, joiden ei tietysti voida tietää tapahtuneen. Minä, Marie Antoinette ei siis ole elämäkerta (mitä se ei väitäkään olevansa). 
Minä, Marie Antoinette on kirjoitettu päiväkirjamuotoon, kuten kirjan 
alkuperäinen nimi (The Hidden Diary of Marie Antoinette) 
vihjaakin. 
Tässä oli sekä hyvät että huonot puolensa. Kirjan rakenne hieman kärsi 
katkonaisuudesta vaikkakin samalla lyhyemmät kappaleet tuntuivat 
mukavilta. Päiväkirjamuoto tuntuu kuitenkin intiimiltä. Lukija tuntee 
todella kurkistavansa kuningattaren elämään ja jakaa tämän ajatukset 
tapahtumista. Samalla tuntui  todella epätodennäköiseltä väittää, että 
kuningatar saattoi kirjoittaa päiväkirjaansa vielä vankeudessakin 
ollessaan. Tässä vaiheessa kaipasin jonkinlaista suunnanmuutosta ja ehkä
 jonkun toisen näkökulmaa asioiden kulkuun. Mutta eihän 
kaunokirjallisuuden aina tarvitsekaan olla niin realistista.    
Tsaarin tytär oli samankaltainen tarina kuin Minä, Marie Antoinette. 
Kirjojen taustalla olevat tarinat ovat toki hyvin samankaltaisia: 
tavallinen kansa nousee kapinaan aatelistoa vastaan. Lukiessani Tsaarin 
tytärtä tunsin kuitenkin myötätuntoa perhettä kohtaan, mutta Minä, Marie 
Antoinette ei herättänyt samanlaisia tunteita. Erickson tekee mielestäni
 kuningattaresta niin lapsellisen, että häneen on hyvin vaikea 
samaistua. Vaikka pientä kypsymistä tapahtuu, säilyy Maria Antoinetten 
naiviteetti loppuun asti. Koettelemusten olisi odottanut kasvattavan 
häntä vieläkin enemmän. Koska kyseessä on suurimmaksi osaksi fiktiivinen
 tarina, olisi Erickson voinut ottaa enemmän vapauksia Marie Antoinetten
 luonteen suhteen. Jos hänen tarkoituksensa kuitenkin oli kuvata 
kuningatar hieman typerässä valossa, niin siinä hän kyllä onnistui. 
Lopun
 väkivaltaisuudet yrittävät kuvata vallitsevaa kaaosta ja anarkiaa, 
mutta mielestäni asialla mässäiltiin ihan liikaa. Kansasta myös tehdään 
piruja, mikä kylläkin varmasti oli kuningasperheen näkemys. Marie 
Antoinette taas kuvataan pyhimyksenä, joka vain haluaa auttaa köyhiä. 
Skeptisyyteni kasvoi aloitettuani kirjan Kaunis turhuus, joka myös käsittelee Marie Antoinetten aikaa hovissa. Kansa kärsi kun samanaikaisesti aateliset tuhlailivat. Minä, Marie Antoinettessa
 kuningatar esim. päättää säästää kenkien kustannuksessa käyttämällä 
yhtä paria kaksi kertaa yhden sijasta. Ei ihme, että rahvaan 
kärsivällisyys loppui. 
Odotukseni tämän kirjan suhteen olivat korkealla Tsaarin tyttären
 myötä. Osittain kirja myös täytti odotukset koska luin sen loppuun 
kaikista pienistä puutteista huolimatta. Pidän kuitenkin Ericksonin 
tyylistä ja haluan lukea hänen teoksiaan jatkossakin. En myöskään 
koskaan kyllästy 1700- ja 1800-luvun Ranskaan ja kertomuksiin hovista. 
Pisteet: 3/5 
 
Kommentit