Carolly Erickson - Minä, Marie Antoinette
Lähde |
14-vuotias itävaltalaistyttö
naitetaan Ranskan tulevalle kuninkaalle. Tyttö joutuu jättämään
turvallisen kotinsa ja siirtymään uuteen ja outoon hoviin. Tästä tytöstä
tulee surullisen kuuluisa Ranskan kuningatar Marie Antoinette.
Erickson huomauttaa kirjan lopuksi, että Minä, Marie Antoinette
on suureksi osaksi fiktiivinen kertomus vaikkakin henkilöt ja
tapahtumat sen taustalla ovat todellisia. Erickson on kuitenkin lisännyt
tarinaan henkilöitä, joista ei historiankirjoissa ole mainintaa. Hahmot
käyvät myös keskusteluja, joiden ei tietysti voida tietää tapahtuneen. Minä, Marie Antoinette ei siis ole elämäkerta (mitä se ei väitäkään olevansa).
Minä, Marie Antoinette on kirjoitettu päiväkirjamuotoon, kuten kirjan
alkuperäinen nimi (The Hidden Diary of Marie Antoinette)
vihjaakin.
Tässä oli sekä hyvät että huonot puolensa. Kirjan rakenne hieman kärsi
katkonaisuudesta vaikkakin samalla lyhyemmät kappaleet tuntuivat
mukavilta. Päiväkirjamuoto tuntuu kuitenkin intiimiltä. Lukija tuntee
todella kurkistavansa kuningattaren elämään ja jakaa tämän ajatukset
tapahtumista. Samalla tuntui todella epätodennäköiseltä väittää, että
kuningatar saattoi kirjoittaa päiväkirjaansa vielä vankeudessakin
ollessaan. Tässä vaiheessa kaipasin jonkinlaista suunnanmuutosta ja ehkä
jonkun toisen näkökulmaa asioiden kulkuun. Mutta eihän
kaunokirjallisuuden aina tarvitsekaan olla niin realistista.
Tsaarin tytär oli samankaltainen tarina kuin Minä, Marie Antoinette.
Kirjojen taustalla olevat tarinat ovat toki hyvin samankaltaisia:
tavallinen kansa nousee kapinaan aatelistoa vastaan. Lukiessani Tsaarin
tytärtä tunsin kuitenkin myötätuntoa perhettä kohtaan, mutta Minä, Marie
Antoinette ei herättänyt samanlaisia tunteita. Erickson tekee mielestäni
kuningattaresta niin lapsellisen, että häneen on hyvin vaikea
samaistua. Vaikka pientä kypsymistä tapahtuu, säilyy Maria Antoinetten
naiviteetti loppuun asti. Koettelemusten olisi odottanut kasvattavan
häntä vieläkin enemmän. Koska kyseessä on suurimmaksi osaksi fiktiivinen
tarina, olisi Erickson voinut ottaa enemmän vapauksia Marie Antoinetten
luonteen suhteen. Jos hänen tarkoituksensa kuitenkin oli kuvata
kuningatar hieman typerässä valossa, niin siinä hän kyllä onnistui.
Lopun
väkivaltaisuudet yrittävät kuvata vallitsevaa kaaosta ja anarkiaa,
mutta mielestäni asialla mässäiltiin ihan liikaa. Kansasta myös tehdään
piruja, mikä kylläkin varmasti oli kuningasperheen näkemys. Marie
Antoinette taas kuvataan pyhimyksenä, joka vain haluaa auttaa köyhiä.
Skeptisyyteni kasvoi aloitettuani kirjan Kaunis turhuus, joka myös käsittelee Marie Antoinetten aikaa hovissa. Kansa kärsi kun samanaikaisesti aateliset tuhlailivat. Minä, Marie Antoinettessa
kuningatar esim. päättää säästää kenkien kustannuksessa käyttämällä
yhtä paria kaksi kertaa yhden sijasta. Ei ihme, että rahvaan
kärsivällisyys loppui.
Odotukseni tämän kirjan suhteen olivat korkealla Tsaarin tyttären
myötä. Osittain kirja myös täytti odotukset koska luin sen loppuun
kaikista pienistä puutteista huolimatta. Pidän kuitenkin Ericksonin
tyylistä ja haluan lukea hänen teoksiaan jatkossakin. En myöskään
koskaan kyllästy 1700- ja 1800-luvun Ranskaan ja kertomuksiin hovista.
Pisteet: 3/5
Kommentit