keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Carolly Erickson - Minä, Marie Antoinette

Lähde
14-vuotias itävaltalaistyttö naitetaan Ranskan tulevalle kuninkaalle. Tyttö joutuu jättämään turvallisen kotinsa ja siirtymään uuteen ja outoon hoviin. Tästä tytöstä tulee surullisen kuuluisa Ranskan kuningatar Marie Antoinette. 

Erickson huomauttaa kirjan lopuksi, että Minä, Marie Antoinette on suureksi osaksi fiktiivinen kertomus vaikkakin henkilöt ja tapahtumat sen taustalla ovat todellisia. Erickson on kuitenkin lisännyt tarinaan henkilöitä, joista ei historiankirjoissa ole mainintaa. Hahmot käyvät myös keskusteluja, joiden ei tietysti voida tietää tapahtuneen. Minä, Marie Antoinette ei siis ole elämäkerta (mitä se ei väitäkään olevansa). 

Minä, Marie Antoinette on kirjoitettu päiväkirjamuotoon, kuten kirjan alkuperäinen nimi (The Hidden Diary of Marie Antoinette) vihjaakin. Tässä oli sekä hyvät että huonot puolensa. Kirjan rakenne hieman kärsi katkonaisuudesta vaikkakin samalla lyhyemmät kappaleet tuntuivat mukavilta. Päiväkirjamuoto tuntuu kuitenkin intiimiltä. Lukija tuntee todella kurkistavansa kuningattaren elämään ja jakaa tämän ajatukset tapahtumista. Samalla tuntui  todella epätodennäköiseltä väittää, että kuningatar saattoi kirjoittaa päiväkirjaansa vielä vankeudessakin ollessaan. Tässä vaiheessa kaipasin jonkinlaista suunnanmuutosta ja ehkä jonkun toisen näkökulmaa asioiden kulkuun. Mutta eihän kaunokirjallisuuden aina tarvitsekaan olla niin realistista.   
Tsaarin tytär oli samankaltainen tarina kuin Minä, Marie Antoinette. Kirjojen taustalla olevat tarinat ovat toki hyvin samankaltaisia: tavallinen kansa nousee kapinaan aatelistoa vastaan. Lukiessani Tsaarin tytärtä tunsin kuitenkin myötätuntoa perhettä kohtaan, mutta Minä, Marie Antoinette ei herättänyt samanlaisia tunteita. Erickson tekee mielestäni kuningattaresta niin lapsellisen, että häneen on hyvin vaikea samaistua. Vaikka pientä kypsymistä tapahtuu, säilyy Maria Antoinetten naiviteetti loppuun asti. Koettelemusten olisi odottanut kasvattavan häntä vieläkin enemmän. Koska kyseessä on suurimmaksi osaksi fiktiivinen tarina, olisi Erickson voinut ottaa enemmän vapauksia Marie Antoinetten luonteen suhteen. Jos hänen tarkoituksensa kuitenkin oli kuvata kuningatar hieman typerässä valossa, niin siinä hän kyllä onnistui.

Lopun väkivaltaisuudet yrittävät kuvata vallitsevaa kaaosta ja anarkiaa, mutta mielestäni asialla mässäiltiin ihan liikaa. Kansasta myös tehdään piruja, mikä kylläkin varmasti oli kuningasperheen näkemys. Marie Antoinette taas kuvataan pyhimyksenä, joka vain haluaa auttaa köyhiä. Skeptisyyteni kasvoi aloitettuani kirjan Kaunis turhuus, joka myös käsittelee Marie Antoinetten aikaa hovissa. Kansa kärsi kun samanaikaisesti aateliset tuhlailivat. Minä, Marie Antoinettessa kuningatar esim. päättää säästää kenkien kustannuksessa käyttämällä yhtä paria kaksi kertaa yhden sijasta. Ei ihme, että rahvaan kärsivällisyys loppui. 

Odotukseni tämän kirjan suhteen olivat korkealla Tsaarin tyttären myötä. Osittain kirja myös täytti odotukset koska luin sen loppuun kaikista pienistä puutteista huolimatta. Pidän kuitenkin Ericksonin tyylistä ja haluan lukea hänen teoksiaan jatkossakin. En myöskään koskaan kyllästy 1700- ja 1800-luvun Ranskaan ja kertomuksiin hovista. 

Pisteet: 3/5

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...